Hyvän mielen Chaplin fokusta vailla

Helsingin taidemuseossa on heinäkuulle asti esillä Chaplin kuvissa -näyttely, joka valikoitui piristämään harmaata helmikuun sunnuntaita. Vaikka loikka monokromisesta säätilasta mustavalkoelokuvien maailmaan ei välttämättä vaikuta pitkältä, ovat mestarimiimikon tuotantoa vähänkään tuntevat oikeutettuja odottamaan näyttelyltä väriä, oivalluksia ja näkemyksellistä aiheen käsittelyä.

2014-02-16 14.26.24

Varsinainen punainen lanka jäi kuitenkin hyvin ohueksi. Chaplin kuvissa on juuri niin vaikeasti (tai luvattoman helposti) hahmotettava näyttely kuin sen nimi antaa ymmärtää – näkökulma puuttuu tai peittyy tuon tuosta milloin Chaplinin persoonan, milloin elokuvahistorian merkkiteosten alle. Sananmukaisesti kuvaavaa on näyttelyn tunnuskuvan valinta: ikoninen stillkuva Chaplinin poika -elokuvasta ei edes pyri luomaan uusia tarttumapintoja aiheeseen, vaan katsoja päästetään vapaasti kiinnittymään juuri niihin tunnelmiin, joihin on ennenkin ollut miellyttävä palata.

2014-02-16 14.26.41

Silti on virkistävää kulkea taidemuseossa jossa kävijät nauravat ääneen, eivätkä pelkää avoimesti kommentoida ja analysoida näkemäänsä. Suurin kunnia tästä menee kuitenkin itse elokuville, jotka uppoavat nykyään kohderyhmiin, joita niiden kuvaamisen aikana ei ollut edes olemassa – tämän viehätysvoiman analysoinnissa olisikin ollut haastetta kerrassaan. Nyt tarjolla oli hyvän mielen Chaplin: faninäyttely, jossa kävijä saa luvan kanssa hymyillä juuri niille samoille asioille kuin aina ennenkin. Historiantutkimuksen tämän hetken vahvoista virtauksista poiketen näyttely pyrkii lähestulkoon pönkittämään suurmieshistorian narratiivia, jota ihannoivat seinätekstit ja lainaukset alleviivaavat. Tämä on harmillista, sillä en usko että kävijät olisivat kavahtaneet analyyttisempaakaan otetta. Ihana aihe toivottavasti vetää väkeä museoon, mutta suuria oivalluksia ei kannata odottaa. Niitä varten on syytä katsoa ne omaa aikaansa paljon terävämmin kommentoineet elokuvat.

Leave a comment

Filed under kulttuurihistoria, museot, taide

Talviunien keskeltä: Ellen Gallagher Sara Hildénin taidemuseossa

Vuoden loppuun ajoittuneen varsin intensiivisen tutkimusjakson sivuvaikutuksena blogi uuvahti talviunille, mutta niiden keskeltäkin on hetkeksi herättävä ja liityttävä Sara Hildénin taidemuseossa esillä olevaa Ellen Gallagherin näyttelyä kehuvien laajaan joukkoon.

Sara Hildén tarjoaa onnistuneen kokonaisuuden amerikkalaistaiteilijan taidokasta ja kirpeää ilmaisua. Sukupuoli, valta, rotu, populaarikulttuuri ja tiedekäsitys ovat kukin yksinään valtavan suuria teemoja (joista ote helposti lipeää taitavillakin tekijöillä), mutta Gallagher sekoittaa vaivattoman tuntuisesti laajoista kokonaisuuksista tiiviitä ja iskeviä paketteja. Aihepiirien limittäisyyden vuoksi Zadie Smith pyrki kirjalliselta puolelta väkisinkin mieleeni, mutta ennakko-odotuksistani poiketen esillä oli myös paljon luonnontieteestä – erityisesti meribiologiasta – ammentavaa kuvastoa. Ihailla jaksoi myös taitavaa ja luovaa materiaalin käyttöä: kirurginveitsellä muotonsa löytäneet merenelävät leikkivät pinnan ja syvyyden käsitteillä monella eri tasolla.

Kuva Sara Hildénin taidemuseon sivuilta.

Kuva Sara Hildénin taidemuseon sivuilta.

Tartu tilaisuuteen ja tee päiväretki Tampereelle oivaltavan nykytaiteen perässä. Seuraavaksi näyttely jatkaakin matkaansa Haus der Kunstiin Müncheniin.

Leave a comment

Filed under museot, taide

Don’t Shoot the Messenger Designmuseossa

Vaikka vierailu tapahtui jo marraskuun puolella kelpaa Designmuseon juhlavuoden näyttelyä Don’t Shoot the Messenger – Graafisen suunnittelun laajeneva kenttä mainostaa näin joulukuussakin – erityisesti koska synttäreitään juhliva museo tarjoaa loppuvuoden ajan lahjaksi ilmaisen sisäänpääsyn ajalla 1.-22.12.2013, hieno aloite museolta!

 2013-11-03 16.32.08

Itse näyttely heitteli laidasta laitaan – niin kuin ”laajenevan kentän” kai kuulukin. Aivan kaikista esillä olleista asioita en täysin mieltänyt graafisen suunnittelun alle kuuluvaksi (interaktiivinen videotaide, installaatiot), mutta olettaisin näiden rajanylitysten sisältyvän näyttelyn kantavaan konseptiin. Graafinen suunnittelu on nykypäivän käyttötaidetta, ja ulottuu läpi hyvin erilaisten elämänalueiden. Keikkajulisteista kirjasinkokoelmiin hyppivien teemojen kärki jäi silti hieman epäselväksi: onko argumenttina ensisijaisesti suunnittelun taidearvo vai ajankohtainen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus? Leimallinen 2010-luvun estetiikan taju kulkee läpi koko ripustuksen, joten oletan että näyttely haluaa sanoa jotain myös tyylikkyydestä ja tyylittömyydestä. Esillä on hyvin arkisiakin esimerkkejä, mutta ei silti mitään huonosti tehtyä tai ”rumaa” – jo rajanveto itsessään on varsin kiinnostava näyttelyn piirre.

Arjen kuvakulttuurin tutkijana pohdin monesti eroa taiteen, taiten tehtyjen käyttökuvien ja toisaalta hyvinkin yksioikoisten (massa)kuvitusten välillä. Esimerkiksi lastenkirjakuvituksista – tai oikeammin kuvittajista – osa on jo ehditty kanonisoida ”oikean” taiteen kentälle, jonne nyt myös osa graafista suunnittelua kelpuutetaan. Mielenkiintoista taiteen ja ei-taiteen välisessä rajanvedossa on erityisesti sen aikasidonnaisuus: eri vuosikymmenet innostuvat nostamaan esiin erilaisia ”aikaisemmin unohdettuja” luovan ilmaisun muotoja (tämä ei suinkaan koske vain kuvataiteita). Osa kelpuutetaan pysyvästi kanonisen kertomuksen osaksi, osa vaipuu hitaasti uudelleen unohdukseen, tullakseen jälleen uudelleen löydetyiksi. Löytöretkelle 2010-luvun esiin nostettuun ilmiöön – graafiseen suunnitteluun – on nyt suositeltavaa tutustua Designmuseossa.

Leave a comment

Filed under arjen kuvat, kulttuurihistoria, museot, taide

Sitrusta marraskuulle. August Uotila Amos Andersonin taidemuseossa

Lyhyt ja tiivis suositus Amos Andersonin taidemuseossa esillä olevalla Appelsiinitytön maalari August Uotila (1858–1856) -näyttelylle. Vieraile tässä näyttelyssä, mikäli haluat hengähtää hetken taiteen äärellä, mutta et halua problematisoida, (yli)analysoida tai aktiivisesti pohtia aiheiden yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Kaikkia edellä mainittuja toki saa ja on mahdollista tehdä, mutta Uotilan taitavasta siveltimenkäytöstä voi myös pysähtyä nauttimaan pelkästään haaveellisina kurkistusikkunoina toiseen aikaan, paikkaan ja ilmanalaan. Matka pohjoisen mäntymetsistä Italian kuulaaseen auringonpaisteeseen on mitä suositeltavin lääke marraskuun pimeyden keskelle.

Screenshot Amos Andersonin sivuilta 11.11.2013.

Screenshot Amos Andersonin sivuilta 11.11.2013.

P.S. Leikki-ikäisille ja -mielisille mainio Metsäretki edelleen esillä samassa osoitteessa.

Leave a comment

Filed under museot, taide

Hillittyä hulvattomuutta: Surrealismia ja silmänlumetta Suomen valokuvataiteen museossa

Olin jo Saksassa asuessani innostunut, kun kuulin että Harri Kalhan tuoreen teoksen Ihme ja kumma innoittama näyttely loihditaan syksyllä Suomen valokuvataiteen museoon. Surrealismia ja silmänlumetta -nimellä toteutettu kokonaisuus olikin ensimmäinen museovierailu Suomeen paluun jälkeen. Arjen kuvakulttuuria itse tutkivana innostus postikorttitaidetta kohtaan oli suurta ja odotukset korkealla – olen aikaisemminkin viihtynyt valokuvataiteen museon toteuttamissa näyttelyissä.

 2013-11-02 13.34.57

Surrealismia ja silmänlumetta -näyttelyn arkkitehtuuriin oli selvästi etsitty nimestä ammentavaa näkökulmaa: heti alussa kävijä sukeltaa fantasiamaailman tunneliin. Kuulun itse enemmän siihen koulukuntaan jonka mielestä vastaavanlaiset – kriitikoiden usein liian ”viihteellisiksi” leimaamat – ratkaisut ovat tervetulleita ja tekevät museokäynnin houkuttelevammaksi entistä laajemmalle kohderyhmälle. Plussaa siis ajatuksesta. Lupaavan alun jälkeen näyttelyarkkitehtuurin vauhti kuitenkin hieman hyytyi – oletettavasti ajatuksena on ollut antaa tilaa itse teoksille, jotka tässä tapauksessa kirjaimellisesti postikortin kokoisina eivät suurissa ja avarissa tiloissa nousseet seiniltä esiin. Suurennoksia oli viisaasti käytetty harkiten, mutta jäin pohtimaan olisiko intiimimpi tai jopa konkreettisesti ahtaampi tila lisännyt korttien tenhoa ja yleistä visuaalista intensiteettiä. Lisäksi laajoissa tiloissa sinänsä hauskat ”aiheteltat” jäivät nyt irrallisen oloisiksi. Ihmettelin muuten: miksi sota-aiheinen teltta sijaitsi ”Lempi”-teeman alla ja erotiikkateltta ”Leikin” puolella? Päin vastoin olisi äkkiseltään vaikuttanut luontevammalta ratkaisulta.

 2013-11-02 14.31.29

Surrealismia ja silmänlumetta on siitä hauska näyttely, että sen voisi perustellusti pystyttää niin taide- kuin kulttuurihistorialliseen museoon. Postikorttien ja niiden kulutuskulttuurin historian vuoksi olisin mieluusti lukenut seinätekstien muodossa aiheesta hieman lisää – luontevia kohtia olisivat olleet esimerkiksi näyttelyn alateemojen yhteyteen lisätyt pienet infopätkät. Toisaalta tässä kenties näkyy oma taustani ensisijaisesti kulttuurihistorian puolella: postikorttien kaltaisia käyttökuvia – olivat ne sitten kuinka taidokkaasti ja taiteellisesti tahansa tehtyjä – katsoessani keskityn ensin kontekstiin ja sitten vasta estetiikkaan. Kumpikin järjestys on silti yhtä ”oikea”, ja eri yhteyksissä eri tavoilla järkevä. Valokuvataiteen museon on perustelua asettaa taiteellis-visuaalinen puoli ensimmäiseksi, mutta olin silti iloinen kun näyttelyn aikana tarjottiin tiloja syventyä Kalhan kirjan kontekstoivaan tekstiosuuteen.

Itse postikorttien puolesta näyttely oli mielikuvituksen villiä laukkaa ja absurdiuden niskalenkki todellisuudesta. Samalla se osoitti hyvin, kuinka usein jähmeäksi ja jotenkin harmaan ankeaksi mielletty menneisyys on nykypäivään verrattuna ollut vähintään yhtä idearikas, värikäs ja visionäärinen – hauskuutta ja itseironiaa unohtamatta.

Leave a comment

Filed under arjen kuvat, kulttuurihistoria, museot, taide

(Osittainen) summa summarum

Ylihuomenna Travemündesta lähtevä laiva ottaa suunnakseen Helsingin, mutta koti odottaa vasta Turun päässä moottoritietä.

Vuosi Saksassa (sekä pari kuukautta Italiassa ja lyhyemmät reissut Hollantiin, Turkkiin ja Suomeen) ovat pitäneet kulttuurinälän loitolla. Vuoden aikana olen muun muassa:

  • ehtinyt yli 70 museokohteeseen

  • kerännyt niistä yhteensä useita kiloja esitepapereita (jotka juuri menivät suurimmaksi osaksi paperinkeräykseen)

  • kirjoittanut ykkösrivivälillä 56 sivua tekstiä ja laatinut niistä 111 blogipostausta

  • kasannut pään täyteen mahtavia ideoita ja nähnyt visuaalisesti huikean hienoja toteutuksia

  • ottanut paljon vinoja ja/tai tärähtäneitä kännykkäkamerakuvia

  • kirjoittanut kahdestakymmenestäkahdesta kirjasta ja lukenut vielä muutaman lisää

  • oppinut valtavasti niin kulttuurin tekemisestä kuin sen kuluttamisestakin

  • nähnyt museoaiheisia unia

Suomeen paluun jälkeen blogi päivittynee hieman harvemmalla välillä, mutta tavoitteena on edelleen pitää yllä virtuaalista museomuistikirjaa tällä samalla tontilla. Erityisesti Turun ja Helsingin näyttelysyksyt vaikuttavat todella kiehtovilta, uusia visiittejä siis mielenkiinnolla odottaen.

 2013-07-24 19.44.24_2

Museoaiheita ja muita muruja myös twitterissä, @HennaYlanen, tsirp tsirp jne. Vi ses!

Leave a comment

Filed under arjen kuvat

Palkitsevia ja palkittuja

Kirjallisuusaiheinen kirjoitus sopinee sattumalta hyvin samalle päivälle jona julkistetaan kirjallisuuden nobelisti vuosimallia 2013. Vaikka erilaisista palkintoinstituutioista voi olla montaa mieltä, olen joka tapauksessa itse löytänyt niiden kautta paljon kiinnostavaa luettavaa.

2013-10-08 15.28.28

Viimeisimmällä matkalla luennassa oli Salman Rushdien Midnight’s Children (Vintage Books, 1981/2006). Olen pitänyt lukemistani Rushdien teoksista vaihtelevasti, Enchantress of Florence oli tarinallisesti upea mutta jätti kuitenkin hieman kylmäksi; The Ground Beneath Her Feet vaati kärsivällisyyttä mutta palkitsi oivalluksilla motiiveista, joista ihmiset harvoin edes itse ovat tietoisia.

Midnight’s Children oli näistä lukemistani vaikuttavin – kenties historiallisen perspektiivinsä, kenties pirskahtelevan kulttuurikuvauksensa ansiosta. Joka tapauksessa kirja oli ainutlaatuinen sukellus intialaiseen mielenmaisemaan ja hyvä opetus kirjallisuuden merkityksestä kulttuurisen monimuotoisuuden tulkkina ja ymmärtäjänä.

”In the West people tended to read Midnight’s Children as a fantasy, while in India people thought of it as pretty realistic, almost a history book.”

toteaa Rushdie vuoden 2006 painoksen esipuheessa. Veikkaisinkin että keskiverto länsimainen lukija (itseni mukaanlukien) tulee vielä pitkään tarvitsemaan Midnight’s Childrenin kaltaisia muistutuksia siitä, kuinka erilainen maailmankuva ei ole automaattisesti epätodempi. (Sama tarve pätee muuten hyvin kirjoitettuun historialliseen fiktioon: liikkeellä ei ole liiaksi teoksia joissa aikalaistoimijoiden nykyajasta voimakkaasti eroavat motiivit ja käsitykset maailmanjärjestyksestä otettaisiin tosissaan – ei vain hauskoina anekdootteina.) Lisäksi on vielä todettava Midnight’s Childerin olleen hyvä kirja, ihan itsessään. Lue ihmeessä!

***

Intian jälkeen oli vuorossa siirtymä Etelä-Afrikkaan. Nobelisti Nadine Gordimerin No Time Like The Present (Bloomsbury, 2012) oli vaikea ja vaikuttava. Vaikea, koska Etelä-Afrikan yhteiskunta, kulttuuri ja historia tarjoavat itseni kaltaiselle puutteellisesti Afrikan historiasta tietävälle vain vähän tarttumapintoja apartheidin ulkopuolelta. Vaikea, koska Gordimer on todella hyvä kirjoittaja, jonka tekstin tenho piilee (ei-natiivilukijalta) nopeasti ohi menevissä yksityiskohdissa.

Vaikuttava, koska koen nyt saaneeni paljon uusia kosketuskohtia, oivalluksia, ja roppakaupalla historiaa lopulta hyvin rajatun aiheen taitavalla käsittelyllä. Vaikuttava, koska teosta voisi hyvin pitää antoisana mikrohistoriallisena tutkielmana: kirjassa todella avataan yksityiskohtien ja yksityisten kohtaloiden kautta terävä ja laajalle ulottuva yhteiskuntakuvaus, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Suosittelen lukemaan, mutta mieluusti kiireettömästi ja keskittyen.

Leave a comment

Filed under kirjat