Münchenin ”museosaarella” sijaitseva Deutsches Museum on valtava. Valtava kooltaan, valtava kokoelmiltaan ja valtavan monella eri esitystavalla varustettu. Museo keskittyy tekniikkaan ja sen historiaan hyvin laajassa merkityksessä: tähtitieteestä fysiikan lakeihin ja purjehduksesta ajan mittaamiseen.
Parhaillaan museossa ovat käynnissä suuret uudistustyöt, jotka sulkevat osia museosta eri aikoina. Siksi päällimmäisin kritiikkini on ainakin toistaiseksi myös hieman epäoikeutettu. Museossa nimittäin vallitsee valtava epäsuhta ja epätasaisuus sen eri osien välillä. Ymmärrettävästi uudistustöitä tehdään pala kerrallaan, mutta silti vaikutelma siirryttäessä arviolta 1980-luvulla rakennetusta kokonaisuudesta suoraan viimeisimpien näyttelymuotien mukaan laadittuun seuraavaan saliin ei tee oikeutta varsinaisesti kummallekaan. Vanha näyttää entistä vanhemmalta ja uusi vanhan jälkeen hyvin ”hetkelliseltä”, ikään kuin senkin vanheneminen olisi jo alkanut (mikä tietysti pitää myös paikkansa, mutta ei välttämättä ole paras mahdollinen viesti kävijälle).
Lisäksi myös jo uudistettuja näyttelykokonaisuuksia vaivasi suurta esinemäärää esitteleville kulttuurihistoriallisille museoille tyypillinen pirstaleisuus. Esimerkiksi seinän kokoiset kuvatapetit tai isojen ja pienten esineiden selkeät ryhmitykset olisivat aika ajoin koonneet kokonaisuuksia paremmin yhteen.
Kiitosta onkin sitten annettava siitä valtavasta tiedon määrästä, jonka museo pitää sisällään. Deutsches Museumissa kulkiessa tekisi mieli museoida osia museosta – esimerkkeinä eri vuosikymmenten esittämistavoista ja tärkeiksi kokemista asioista. Pidin myös kantaaottavasta ja hyvin havainnollisesta energian tuottamista käsittelevästä osiosta, sekä maan alle sijoittuvasta kaivosteollisuusosiosta (ei ahtaanpaikankammoisille). Positiivista oli myös kolmen euron hintainen opiskelijalippu, joka irtosi jopa jatko-opiskelijakorttia näyttämällä.
@Home
Vaihtuvana näyttelynä esillä oli kotiympäristön ja arkielämän digitalisoitumista ja nettiin siirtymistä käsittelevä @Home. Kauniisti ja visuaalisesti yhtenäisesti rakennetusta näyttelystä oli aistittavissa museon tahto näyttää olevansa hyvinkin ajan hermoilla: halu osoittaa kävijälle mihin kaikkeen erikoismuseon asiantuntemus ja kyvyt riittävät (jos budjetti on kohdallaan).
Erityisesti pidin näyttelytilan rajaamisesta ja rakentamisesta katosta roikkuvilla kangasripustuksilla. Videotykkiheijasteet näissä kankaissa toimivat näyttelyn henkeen sopivasti ja loivat hyvin tilallista illuusiota virtuaalitodellisuudesta läsnä olevana, mutta ”läpinäkyvänä” ja ei-konkreettisena. Kaikkiaan kyseessä oli eniten 2010-luvulta näyttävä kulttuurihistoriallinen näyttely, jonka tähän asti olen nähnyt. Siksipä hyvä Deutsches Museum: meitä ei-niin-hyvin saksaa osaavia olisi myös kiinnostanut lukea/kuunnella edes pääkohdat näyttelyn sisällöstä englanniksi.
Pohjapiirros / esite @Home -näyttelystä.
